Ehkä Hippi tästä virkistyy kirjoittamaan myös tänne blogiin. Tästä alkaa kevätseuranta ja lintujen bongaus. Kulttuuripuolellakin on uutta kerrottavaa ja siitä sitten myöhemmin, mutta nyt usvaa putkeen ja baanalle. Hippi Elmeri isottelee pienemmilleen ja lähtee hakemaan vaimon töistä.

Aurinkokin alkaa paistamaan vähitellen pilvien lomasta. Tirppoja on kovasti liikkeellä ja rastaatkin jo laulavat aamusella puiden latvassa. Kyllä kesä taas tulee nopsaan ja pyytämättä.

Hipin pihapuissa on taas vipinää. Talitintit, viherpeipot tai vihervarpuset ovat pyörineet ruoanhakureissulla. Punatulkkuparvi käväisi paripäivää sitten vaahterassa ja käpytikkakin eilen koputteli puun runkoa. Linnuilla piisaa touhua, että saavat kupunsa ravituiksi kun kylmää on. Ei ole häävi lintujenkaan elontie.

Toivottavasti tämä lumentulo jo lakkaa, sitä kyllästyy lapioimaan lunta auton katolta ja ikkunoista. Järven jäällekään ei uskalla lähteä, kun vettä, räntää ja lunta tulee vuorotellen. Sitä voi jalka livetä johonkin onkaloon ja sitten sukat kastuu. Se ei tiedä hyvää. Tällä hetkellä lämmintä on yksi aste ja nyt sataa vuorostaan vettä. Vähän aika sitten tuli isoja jalkarättejä, jotka kastelee helposti.

Hippi lähtee nyt kirjallisuuden pariin. Hannu Salaman romaani Se tavallinen tarina aloittaa päivän lukuhetken.

 

 

Hippi sai luettua yhden romaaninkin tässä männäviikolla. Petri Tammisen Mitä onni on -romaani oli ihan kiva. Ei kovin syvällinen, mutta kuitenkin ajoittain hyviä oivalluksia esittävä. Romaani oli kevytlukuinen ja siksi ehkä liiankin harmiton. Enempi särmää olisin halunnut kirjan sivuille.

Kirjan minäkertoja on kirjailija ja hänellä on hyvä taidemaalariystävä, jotka alkavat etsiä suomalaista onnea. Minäkertojan on tarkoitus kirjoittaa onnesta kirja ja maalariystävä kuvittaa sen. Minäkertojan vaimo on ahkera uranainen, joka hoitaa kodin ja lapset! Kirjan kirjailijakertojalle jää siis aikaa kirjoittamiseen, joka ei kuitenkaan ota sujuakseen. Onnen etsintä kuitenkin jää haparoivaksi, eikä sitä lopultakaan löydy. Sen sijaan kirjan lopussa minäkertoja tekee oivalluksen, joka on nykypäivään sopivan itsekäs ja siten ehkä kuvitellun onnen avain.

Kirjan anti oli kuitenkin melko kevyt. En saanut siitä paljoakaan uutta pohdittavaa. Vähäeleinen tyyli on Tammisen muista kirjoista tuttua. Tarinana kirja oli ihan kiva! Ei suurta pohdintaa, enemmänkin itsestään selvyyksiä, mutta viihdyttävä. Hipin kirjallisuusmaku menee enemmänkin näissä suurissa suomalaisissa kirjailijoissa, kuten Kivi, Linna, Meri, Huovinen, Salama, jne... Tamminen ei vielä ole Hipin suurten suomalaisten kirjailijoiden listassa, mutta ehkä tulevaisuudessa. Nykykirjallisuus tuppaa menemään kevyen sorttiseksi ja viihteen puolelle myös Suomessa. Etenkin nuoret kirjailijat eivät kovin syvällisiin asioihin pysty. Jossakin kirjassa sekin sanottiin, että itsestään ei voi kirjoittaa ohi. Toisin sanoen kirjailija ei voi kirjoittaa kirjaa, joka on syvällisempi tai älykkäämpi kuin kirjailija itse. Tämä on tätä hektistä nykyaikaa.

Sitä onneakaan kirjasta ei löytynyt. Herääkin kysymys, että miksi tuota aihetta pitäisi pohtia kirjan verran, varsinkin kun anti on vähäistä. Onnen etsiminen on filosofeja pohdituttanut kysymys. Voiko näin tärkeästä aiheesta kirjoittaa kovin keveästi? Jokainen kirjan lukija sen ratkaiskoon. Jos onnesta kirjoittaa kevyesti, niin eipä siinä voi muuta tulla kuin itsestään selvyyksiä, joita on monet aforismikirjat täynnä. Mielestäni tämä onni-kirja on Tammisen väliteos. Odottelen kuitenkin lisää Tammiselta kirjoja. On niissä oma viehätyksensä.

 

 

Taas on kaksi kuukautta pyörähtänyt, enkä ole saanut kirjoitettua tänne mitään järkevää. En tosin järjetöntäkään. Taas parannan tapani ties kuinka monetta kertaa ja yritän olla aktiivisempi.

HippiE on lukenut taas kovasti kirjoja. Luen kuitenkin paljon sellaista, jota ei viitsi arvostella tai muuten sen sisältöä pohtia. Hippi luki Stefan Einhornin Salattu Jumala -kirjan, joka oli hyvin mielenkiintoinen. Kirjailija pohti Jumalaa ja sen salaisuutta monelta eri kantilta. Kirja ei kuitenkaan ole kristinuskon opas, vaan Jumalaa etsivät ihmiset ohjekirja, josta voi saada vinkkiä omaan taivallukseen. Kirjan Jumala on jokaiselle uskonnolle sama. Kirjailija ei pyri kuoleman jälkeiseen elämään, vaan hän pyrkii jo tässä elämässä löytämään totuuden, jota kutsuu Jumalaksi.

HippiE luki myös kaksi Erno Paasilinnan teosta. Riita maailman kanssa ja Lukemista kaikille kirjat. Jotenkin Erno Paasilinna on siinä mielessä Hippille sopivaa luettavaa, koska ajattalen asioista hyvin paljon samanlaisesti kuin Erno Paasilinna. Lukemista kaikille kirjaan kootut mielipide ja muut tekstit olivat ajatuksia herättäviä ja sehän Hipille passaa. Ernon 1960-luvun kirjoitukset olivat vielä vähän haparoivia, mutta kuitenkin täysiverisiä ja vakavasti otettavia kirjoituksia. Kirjallisuusesseet olivat analyyttisiä ja pohtivia, niin kuin esseen kuuluu ollakin. Yksi mikä Ernossa kuitenkin häiritsee on se, että hän saatta ajoittain mennä henkilökohtaisuuksiin arvostellessaan jonkin kirjailijan teosta. Erno ei arvostele pelkästään kirjaa vaan myös kirjailijaa. Mikä mielestäni ei ole viisasta.

Hippi luki myös lukion filosofian kirjan. Etiikan Odysseia oli kirjan nimi. Luin kirjan jo toiseen kertaan, koska siinä on moraalifilosofiasta kyse. Filosofian alueelta Hippiä kuitenkin kiinnostaa yhteiskuntafilosofia eniten.

Hippiä on pohdituttanut, että jos itsekin osallistuisi jollekin kirjoittajakurssille. Hippiä ei kiinnosta niinkään luovakirjoittaminen vaan enemmänkin asiaproosa. Esseet, pakinat, pamfletit jne. ovat sellaisia, joita voisin joskus väsätä. Mistähän Hippi tuon ajan taas ottaa. No kun tiivistää kalenteria, niin kyllä sinne sen verran mahtuu.

Nyt täytyy seuraavassa kirjoituksessa pohtia kirjaa, jonka Hippi sai luettua viime viikolla. Se oli Petri Tammisen Mitä onni on -romaani.

 

 

 

 Luin Veikko Huovisen Koirankynnen leikkaaja -romaanin. Tuttuun tapaansa Huovinen kuvaa metsänmiehiä ja heidän elämäänsä. Sujuvasti kirjoitettu ja kauniita mielenmaisemia luoden Huovinen osaa kuvata suomalaista elämää ja luonnetta. Eikä jää luonnonkuvauskaan heikoille. Tarkkasilmäinen Huovinen kuvaa romaanissa kauniisti suomalaista korpimaisemaa ja elämää savottatöissä. Vaikka romaanissa savottatyöt tapahtuvatkin kirjan reunoilla, niin hyvin on päähenkilön talvenvietto osattu sijoittaa tuohon työympäristöön.

Kuvaus talvisesta Suomesta tykkylumisine puineen ja paukkuvine pakkasineen on ehkä nykyään jo vähän klisee, mutta kauniita maisemia ja tuokiokuvia Huovinen tavoittaa tekstissään. Romaani itsessään on varsin harmiton, mutta hyvin viihdyttävä. Päähenkilö Mertsi on sodassa haavoittunut nuorimies, jolla velivenäläisen luoti on muuttanut luonteen ja arjen elämän vaikeaksi. Jatkuvat pääkivut ja muistihäiriöt tuovat inhimillistä otetta päähenkilöön. Romaani onkin varsin ihmisrakas kuvaus ihmisestä ja ihmisyydestä. Se on ihmisyyden ylistys. Vaikka koiran kannuksen leikkaaminen ei sujukaan aivan Mertsin suunnitelmien mukaan, on hänellä edessä ihan mukava tulevaisuus sairaalassa tai hoitokodissa, johon hän kirjan lopussa joutuu. Elämä on kuitenkin hyvin suuri asia ja sen edessä täytyy olla nöyrä.

Täytyy ihailla Huovisen kykyä kirjoittaa sujuvasti. Siinä ei ole oikeastaan mitään, mikä jumiuttaisi lukemisnautinnon. Teksti on helppolukuista ja kevyttä. Pilke silmäkulmassa Huovinen kuljettaa tarinaa eteenpäin vaivatta ja asiat tapahtuvat helposti, myös silloin kun on esteitä romaanin henkilöillä. Sanavalinnat ovat herkullisia, Pohjois-Suomen murretta viljeleviä ehkä savottatöissä sisäpiiriin kuuluvien sanoja. Tämä on sitä kadonnutta Suomea ja haikeana jään kaipaamaan sitä aikaa, jolloin isoisä Suomea rakensi ja sotavelkoja maksoi työllään satojentuhansien muiden työläisten kanssa. Ei pääse pakoon Huovinenkaan työläisteemaa. Pariin otteeseen romaanissa Huovinen saarnaa työväenasiaa. Hyvä niin. Ehkä Huovinenkin on aatteen miehiä, vaikka sitä ei ehkä tunnustanutkaan. Toisaalta politiikka jääköön niille, jotka siitä nauttivat.

Itse romaanissa ei tapahdu paljoakaan. Alussa Mertsi on ystävänsä Kuosmasen Villen kanssa korjaamassa kylän koulurakennusta ja siitä alkaa matka savotalle. Savotan työt ja lopulta kliimaksi eli koiran kannuksen leikkaaminen. Nämä ovat pääkohdat romaanissa. Romaanissa ei yleensäkään tarvitse tapahtua paljoa eri asioita, kunhan asia kerrotaan kiinnostavasti ja houkuttelevasti. Romaani on varsin hyvä ja lukemisen arvoinen. Huovinen on ehdottomasti parhaita kertojia ja tilanteiden kuvaajia. Kahden koiran yöllinen taivalluskin kuvattiin, niin kuin se todellisuudessa voisi olla totta ja miksi ei olisi. Huovinen on miettinyt ja saanut paperille nuo kuvaukset. Hyvin kaunista tuo kaikki on.

Kirja kannattaa ehdottomasti lukea. Elokuvana se on vaisu, eikä oikein yhtään mitään kirjaan verrattuna. Muistan nähneeni elokuvan, mutta en siitä paljoa muista. Sen sijaan kirja jätti oman jälkensä aivokuoreen ja takertui sinne. Hyvin elämänläheinen kuvaus on koko romaani. Herättää sympatiat jokaista ihmistä kohtaan. Meillä kaikilla on omat murheemme ja tulemme jatkuvasti pettymään toisiin ihmisiin. Lohtua antaa tämä kirja. Kirjan teema on nuoren sotainvalidin elämä ja pyrkimykset pärjätä, vaikka hän huomaakin omat rajoituksensa vähän työssä kuin työssä. Juoni kuljettaa päähenkilö Mertsiä työkohteesta toiseen. Koulun kunnostustyöstä savottaan ja sieltä ehkä alkava ura koiran kynnenleikkaajana. Motiiveina ovat mm. kuvaukset metsistä ja savottatöistä, lisäksi päähenkilön halu päästä leikkaamaan koiran kannus ja siten saada koirasta itselleen kaveri. Hieno kirja kokonaisuudessaan.