Hippi Elmerin kirjallisuusrintamalla on sen verran tapahtunut, että olen lukenut kirjaa nimeltä Kirjailijan työmaat. Teoksessa viitisentoista kirjailijaa esittää ajatuksia omasta uran alustaan ja pohtivat kirjailijana olemista laajemminkin. On kiva lukea miten samanlaisia ajatuksia on monella kirjailijalla. Jokainen kirjailija tuntuu olevan varsin syvällinen ja elämää ja ihmistä pohtivia levottomia sieluja. Kovasti lämmittää se, että monet kirjailijat ajattelevat samoin kuin Hippi Elmerikin. Koen vahvasti olevani taiteilijasielu, vaikka tiedän, että minusta ei tule kirjailijaa tai saati sitten muuta taide hörhöä. Kirjallisuudesta on kiva kirjoittaa, mutta kirjan kirjoittamiseen en usko pystyväni koskaan.

Eräs kirjailija kertoi, että kirjoittaa ehkä siitäkin syystä, että hän haluaa oppia ymmärtämään maailmaa. Ja hän jatkaa, että maailman ymmärtäminen on aloitettava niinkin pienestä asiasta kuin omasta itsestä. Näin ymmärtää ja katsoo maailmaa myös HippiE, joka sai tästä kirjailijasta sielun sisaren.

Se mikä kirjassa harmittaa on se, että olisin ollut hyvin kiinnostunut lukemaan kirjailijoiden alkutaipaleista enemmänkin. On ollut jotenkin itsestään selvää, että kirjan kirjoittajat ovat ajautuneet kirjoittajiksi vähän kuin vahingossa ja jopa tähdet ovat taivaalla olleet suotuisissa asennoissa. Miten he ovat pystyneet tähän? Eikö näiden kirjailijoiden ole tarvinnut tehdä töitä saadakseen ruokaa ja pystyäkseen asumaan katon alla. Eikö heillä ole ollut paineita parisuhteesta tai lasten kasvatuksesta tai työelämästä? Minä niin mielelläni lukisin juuri tällaisista asioista. Olen Kirjailijan työmaat - teosta lukenut puoleen väliin, enkä ole vieläkään löytänyt kirjailijaa, joka kertoisi omasta elämän vaikeuksistaan. Miksi me haluamme aina näytää sen paremman puolen. Suomalaisillahan menee niin kauan hyvin, kunnes sydän lakkaa lyömästä. Mutta saatana soikoon, me ei valiteta.