Luin Veikko Huovisen Koirankynnen leikkaaja -romaanin. Tuttuun tapaansa Huovinen kuvaa metsänmiehiä ja heidän elämäänsä. Sujuvasti kirjoitettu ja kauniita mielenmaisemia luoden Huovinen osaa kuvata suomalaista elämää ja luonnetta. Eikä jää luonnonkuvauskaan heikoille. Tarkkasilmäinen Huovinen kuvaa romaanissa kauniisti suomalaista korpimaisemaa ja elämää savottatöissä. Vaikka romaanissa savottatyöt tapahtuvatkin kirjan reunoilla, niin hyvin on päähenkilön talvenvietto osattu sijoittaa tuohon työympäristöön.

Kuvaus talvisesta Suomesta tykkylumisine puineen ja paukkuvine pakkasineen on ehkä nykyään jo vähän klisee, mutta kauniita maisemia ja tuokiokuvia Huovinen tavoittaa tekstissään. Romaani itsessään on varsin harmiton, mutta hyvin viihdyttävä. Päähenkilö Mertsi on sodassa haavoittunut nuorimies, jolla velivenäläisen luoti on muuttanut luonteen ja arjen elämän vaikeaksi. Jatkuvat pääkivut ja muistihäiriöt tuovat inhimillistä otetta päähenkilöön. Romaani onkin varsin ihmisrakas kuvaus ihmisestä ja ihmisyydestä. Se on ihmisyyden ylistys. Vaikka koiran kannuksen leikkaaminen ei sujukaan aivan Mertsin suunnitelmien mukaan, on hänellä edessä ihan mukava tulevaisuus sairaalassa tai hoitokodissa, johon hän kirjan lopussa joutuu. Elämä on kuitenkin hyvin suuri asia ja sen edessä täytyy olla nöyrä.

Täytyy ihailla Huovisen kykyä kirjoittaa sujuvasti. Siinä ei ole oikeastaan mitään, mikä jumiuttaisi lukemisnautinnon. Teksti on helppolukuista ja kevyttä. Pilke silmäkulmassa Huovinen kuljettaa tarinaa eteenpäin vaivatta ja asiat tapahtuvat helposti, myös silloin kun on esteitä romaanin henkilöillä. Sanavalinnat ovat herkullisia, Pohjois-Suomen murretta viljeleviä ehkä savottatöissä sisäpiiriin kuuluvien sanoja. Tämä on sitä kadonnutta Suomea ja haikeana jään kaipaamaan sitä aikaa, jolloin isoisä Suomea rakensi ja sotavelkoja maksoi työllään satojentuhansien muiden työläisten kanssa. Ei pääse pakoon Huovinenkaan työläisteemaa. Pariin otteeseen romaanissa Huovinen saarnaa työväenasiaa. Hyvä niin. Ehkä Huovinenkin on aatteen miehiä, vaikka sitä ei ehkä tunnustanutkaan. Toisaalta politiikka jääköön niille, jotka siitä nauttivat.

Itse romaanissa ei tapahdu paljoakaan. Alussa Mertsi on ystävänsä Kuosmasen Villen kanssa korjaamassa kylän koulurakennusta ja siitä alkaa matka savotalle. Savotan työt ja lopulta kliimaksi eli koiran kannuksen leikkaaminen. Nämä ovat pääkohdat romaanissa. Romaanissa ei yleensäkään tarvitse tapahtua paljoa eri asioita, kunhan asia kerrotaan kiinnostavasti ja houkuttelevasti. Romaani on varsin hyvä ja lukemisen arvoinen. Huovinen on ehdottomasti parhaita kertojia ja tilanteiden kuvaajia. Kahden koiran yöllinen taivalluskin kuvattiin, niin kuin se todellisuudessa voisi olla totta ja miksi ei olisi. Huovinen on miettinyt ja saanut paperille nuo kuvaukset. Hyvin kaunista tuo kaikki on.

Kirja kannattaa ehdottomasti lukea. Elokuvana se on vaisu, eikä oikein yhtään mitään kirjaan verrattuna. Muistan nähneeni elokuvan, mutta en siitä paljoa muista. Sen sijaan kirja jätti oman jälkensä aivokuoreen ja takertui sinne. Hyvin elämänläheinen kuvaus on koko romaani. Herättää sympatiat jokaista ihmistä kohtaan. Meillä kaikilla on omat murheemme ja tulemme jatkuvasti pettymään toisiin ihmisiin. Lohtua antaa tämä kirja. Kirjan teema on nuoren sotainvalidin elämä ja pyrkimykset pärjätä, vaikka hän huomaakin omat rajoituksensa vähän työssä kuin työssä. Juoni kuljettaa päähenkilö Mertsiä työkohteesta toiseen. Koulun kunnostustyöstä savottaan ja sieltä ehkä alkava ura koiran kynnenleikkaajana. Motiiveina ovat mm. kuvaukset metsistä ja savottatöistä, lisäksi päähenkilön halu päästä leikkaamaan koiran kannus ja siten saada koirasta itselleen kaveri. Hieno kirja kokonaisuudessaan.